Fiesta kruunaa sesongin

Juhlistettavaa kyllä löytyy marjojen ja sienten kautta riistaan. Ainakin kesällä ja syksyllä. Talvella satokausikalenterin luukuista ei isosti irtoa, mutta mikä estäisi piristämästä synkkää sydäntalvea pikkelipartyilla, ja ainahan on made, jonka fiksuimmat ravintolat osaavat nostaa listoilleen kotimaisuusastettaan kohentamaan.

Espanjassa ruoka on aina ollut hyvä syy tai ainakin tekosyy juhlaan. Mikään maa ei voita Espanjaa ruokaan liittyvien fiestojen määrässä, ja juhlinnan keskiössä tuntuu olevan aidosti ruoka, eikä oheistoimintana suoritettava nesteiden tankkaus (jolla silläkin on toki merkittävä osuutensa). Usein sesonkien alkuun tai loppuun sijoittuvia ja parhaimmillaan kymmenien tuhansien osallistujien ruokajuhlia järjestetään ympäri Espanjaa melkein viikottain.

Katalaaneille ruokakalenterin tärkein fiesta on Calçotada, jolla juhlistetaan pulleita, kevätsipulin sukuisia calçots-sipuleita, jotka kasvavat talvikuukausina. Sesongin aikaan joulukuun lopulta maaliskuulle kaupunkilaiset ajelevat ympäri maaseutua syömässä avotulella mustiksi grillattuja calçotseja, joita dippaillaan tomaateista, oliiviöljystä, valkosipulista ja manteleista valmistettuun romesco-kastikkeeseen. Toki tarjolla on myös grillattua lihaa, makkaroita ja luonnollisesti viiniä, mutta se sipuli, calçot, on katalaanille puolipakollinen ruokarituaali ainakin kerran tai kaksi vuodessa. Mikä siis estäisi jotakin sydänsavon tai peräpohjolan pikkukuntaa kehittelemästä jotakin vastaavaa vaikkapa sen kaikkien rakastaman neitsytperunan ympärille? Calçots-bbq:t käryävät sesonkina pitkin Kataloniaa, mutta suurinta sipulijuhlaa vietetään Vallsin kaupungissa tammikuun viimeisenä sunnuntaina. Gran Festa Calçotada de Vallsin oheisohjelmistoon kuuluu erottamattomasti myös toinen maakunnallinen kummajainen, painovoiman lakeja uhmaavat castellit eli ihmistornit.

Monet velmuimmista sesonkijuhlista keskittyvät Espanjassa fiksusti talvikaudelle, jolloin jopa siellä saattaa olla synkkää ja ikävää. Parhaat bileet pidetään aina Baskimaassa, jossa raaka-aineiden tuoreus ja paikallisuus ovat arvossaan ehkä enemmän kuin missään muualla Espanjassa. Tosin lähiruokaretostelua himmentää hieman baskien rakastetuin raaka-aine, bacalao, suolattu ja kuivattu turska. Kalat nimittäin rahdataan pohjoisilta vesiltä. Kunnian kuivausmetodin keksimisestä baskit ovat omineet itselleen, ehkä aiheellisesti.. Koko alueen – tai maan, tulkinnasta riippuen – ruokakulttuuri nojaa aidosti sesonkeihin ja elää niiden mukana niin ravintoloissa kuin kotona. Kahden ison maan puristuksessa eläville baskeille itsehallinto on haudanvakava asia, ja ruoka tärkeä osa kulttuurista identiteettiä. Baskialueen kiistaton kulinaarinen napa, rannikkokaupunki San Sebastian ylpeilee kolmella kolmen Michelin-tähden ravintolallaan (Arzak, Akelare ja Martin Berasategui). Pitää myös muistaa Andoni Adurizin avantgare-kokkauksen edelläkävijä Mugaritz, jolle Michelin ei suuressa viisaudessaan ole vieläkään suonut kolmatta tähteä. Joku, kaikella todennäköisyydellä joku paikallinen pr-toimisto, on laskenut, että San Sebastianissa on toiseksi eniten Michelin-tähditettyjä ravintoloita neliömetriä kohden koko planeetalla (Kioton jälkeen). Kaupunki ylläpitää myös gastronomista yliopistoa, jonka ensimmäinen vuosikurssi valmistui vuonna 2015. San Sebastianin pintxo-baarit tarjoavat toinen toistaan huikeampia luomuksia, ja parhain pöhinä baareissa asettuu nimenomaan talvisesongille. Juhlakauden aloittaa jouluaaton alle sijoittuva Feria de Santo Tomás. Kaupunki täyttyy tuolloin kansallispukuihin ja mustiin baskereihin sonnustautuneista natiiveista, jotka ahtavat sisuksiinsa maissileipien väliin kääräistyjä txistorra-possumakkaroita ja txacoli-valkoviiniä.

Jos Espanjan festivaaleista machoin on Pamplonan härkäjuoksu ja kahjoin Bunolin kaupungin La Tomatina –pöhköily, jossa osallistujat tulittavat toisiaan tomaatein – näyttävin ja äänekkäin on San Sebastianin Tamborrada, jota on juhlittu kaupungissa 1800-luvun puolivälistä lähtien jokaisen tammikuun 20. päivänä aamuyöstä alkaen. Yhden vuorokauden ajan kaupungin kujilla marssii kokkiasuihin tai Napoleonin aikaisiin univormuihin tälläytyneitä kulkueita rumpuja hakaten. Tuhannet marssijat ovat jakaneet vuorot niin, ettei rumpujen pärinä taukoa 24 tunnin aikana hetkeksikään. Mikäli tärykalvot kestävät, Tamborrada on ennen kaikkea kulinaarinen juhla, jossa tarjoilusta pitävät huolen vanhan kaupungin kymmenet pintxo-baarit. Pöydät notkuvat sadoista pienistä ja huipputuoreista pikkusyötävistä, joiden päälle on ladattu rapuja, kinkkua, sieniä, sardelleja ja tietenkin turskaa eri muodoissaan. Matka jatkuu alati tihenevässä tungoksessa tiskiltä toiselle sarjatulta muistuttavan kuminan saattelemana. Kokit ja soltut marssivat vielä yhden tienoilla suhteellisen tarkassa tahdissa, vaikka osa rumpaleista on nauttinut viiniä enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Omien kantakuppiloiden kohdalla tehdään pieni stoppi ja ravintoloitsijat kiikuttavat kavereille pientä suupalaa ja kurkun kostuketta. Tamborradan aikaan yleensä ulkopuolisilta suljetut miesten kulinaariset kerhot, txokot, pitävät ovensa auki vieraille. San Sebastianissa toimii noin sata enimmäkseen vain miehille avointa kokkauskerhoa, joihin äijät kokoontuvat puhumaan politiikkaa ja kokkaamaan yhdessä. Monissa kerhoissa baskinationalismi elää vielä vahvana.

Tamborradaa on juhlittu 1800-luvun puolivälistä lähtien.

Tamborrada merkkaa myös siiderisesongin alkua San Sebastianissa. Fiestaa edeltävänä perjantaina siideriravintolat avaavat ovensa ja jatkavat toukokuun alkuun saakka. Menu on jokaisessa ravintolassa identtinen, eikä poikkeuksia tunneta. Alkupalaksi turskamunakas, sitten paistettua turskaa ja päälle tuhti pihvi. Jälkipalaksi juustoja kvittenihillon ja saksanpähkinöiden kera. Ruokajuomaksi litrakaupalla paikallista siideriä ja suoraan tynnyristä tarjoiltuna tietenkin.